Jos nyt hieman arvostelen ko. kirjaa, niin löysin joitakin puutteita ja myös asiavirheitä omien rotujeni kohdalta. Esimerkiksi australiankarjakoirien perinnöllistä kuuroutta ei mainittu ollenkaan, ja suomenlapinkoirat eivät tosiaankaan ole jakautuneet näyttely- ja työlinjaisiin, vaikka rodussa oma paimensukuinen kanta onkin. Lisäksi mietitytti se, että lapinporokoira mainittiin sopivaksi ensimmäiseksi koiraksi. Eihän se tosiaankaan ole vaikkapa karjiksen tavalla vaikea rotu, mutta ainakaan ihan kaikkia yksilöitä en ihan tuosta vain olisi tarjoamassa ensimmäistä koiraansa miettiville. Toisaalta, merkitseehän se koiran yksilöluonnekin paljon, samoin kuin sitä ottavien ihmisten luonne, mutta tuollaisessa koirakirjassa tuollainen maininta saa koiranottoa suunnittelevat ihmiset kenties ajattelemaan, että lapinporokoira sopii kenelle tahansa.
Lisäksi mukaan tarttui Tuire Kaimion Koiran käyttäytyminen. Vaikuttaa mielenkiintoiselta, sen verran mitä sitä olen ehtinyt lukemaan. Tosin aika paljon siinä on minulle jo ennestään tuttua tietoa, mutta olen löytänyt siitä myös sellaista uutta, tutkittuakin tietoa, joka vahvistaa joitakin omia pohdintojani koirien käyttäytymisestä, sellaista, jota en ole oikein osannut sanallistaa, mutta kirjaa lukiessa tuli ahaa! -elämyksiä.
Ja kun tuo kirjakatsaus oli sitä uutta tässä viestissä, nyt tulee sitten se vanha. Eli löysin uudestaan hauskuuden namien piilottamisesta koirille. Aikoinaan tein sitä paljon Sumun ja Jakin kanssa, mutta vähitellen se jäi, kun Sumulle se oli aivan liian helppoa sen jälkeen, kun se oppi mistä leikissä on kysymys. Nyt sitten muistin tuon vanhan leikin, ja huomasin, että se ihan oikeasti vie aikaa näiltä nykyisiltä koirilta. Eli täst'edes meillä koirat saavat osan ruoastaan etsimällä ja repimällä erilaisia pahvitötteröitä tai -laatikoita rikki. Tosin eivät luupäivinä, en aio ruveta kätkemään sorkkia tai kalkkunan siipiä tyhjiin vessapaperirulliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti