Koirista ja kasvattamisesta



Koirista, kasvattamisesta ja eläimistä

Olen kasvanut eläinten parissa. Lapsuudenkodissani oli aina joko koira, kissa tai molemmat. Lisäksi sukulaisillani oli hevosia, lehmiä ja lampaita. Pappani kasvatti suomenhevosia ja karjalankarhukoiria - tosin hyvin pienimuotoisesti, harrastukseksi ja mielen virkistykseksi siinä vaiheessa kun minä olin jo olemassa. Eli sain jo pienestä pitäen kosketuksen erilaisiin eläimiin, ja opin rakastamaan ja kunnioittamaan niitä.


Kissat

Hieman vanhempana innostuin kasvattamisesta, ja aloitin kaneilla ja hamstereilla - tosin ei sitä kasvattamiseksi voinut kutsua, kunhan teetin niillä pari poikuetta. Täysi-ikäiseksi vartuttuani aloin kasvattaa yhdessä äitini kanssa rotukissoja, ja FIN*Yosicat's-kissalasta lähti maailmalle noin kymmenkunta manx-pentuetta. Kissojen kasvatus jäi, kun lähdin opiskelemaan ja opiskeluajan asuntoihin ei oikein voinut viedä valtavaa kissamäärää. Lisäksi kissamme alkoivat olla jo iäkkäitä, eli uutta verta olisi tarvinnut. Minulla ei enää ollut aikaa paneutua kasvatuksen suunnitteluun riittävästi, eikä äitini jatkanut sitä yksinään. Kissoja minulla sentään on vieläkin, tällä hetkellä meillä asuu kaksi maatiaiskissaa, Neo ja Morwen. Neo tuli meille noin kahdeksanviikkoisena rääpäleenä maalaistalosta, sen emä oli jäänyt auton alle pentujen ollessa aivan pieniä ja sen näki pennusta - se oli laiha ja pieni ja valtavan nälkäinen koko ajan. On se sitten ottanutkin elämänsä surkean alun takaisin, nyt se on isokokoinen kastraattikolli. Morwen taas tuli luoksemme joulun 2009 alla löytöeläinkodista, ja sopeutui hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon sen, ettei se luultavasti ollut tottunut koiriin aikaisemmin.


Hamsterit

Jossain vaiheessa innostuin hamstereiden kasvattamisesta uudestaan, ja aikuisiällä kykenin paneutumaan siihen enemmän. Totesin kuitenkin, että minun vaatimuksillani hamstereiden elintilan suhteen en voi kasvattaa - joka paikka alkoi olla täynnä isoja terraarioita, ja niiden siivoamiseen meni koko viikonloppu silloin kun olin viikot töissä. Hamstereitteni tullessa eläkeikään en enää hankkinut uusia, joten niiden kasvattaminen loppui viimeistenkin kuollessa vanhuuteen.


Koirat

Koirien kasvattamisesta aloin haaveilla jo paljon ennen hamsteri-episodia. Kennelnimenkin anoin ja sain jo 1990-luvun alkupuolella, silloin suunnitelmissani oli kasvattaa irlanninterriereitä ja australiankarjakoiria. Se kuitenkin jäi, koska silloiset koirani eivät mielestäni lopulta sopineetkaan kantanartuiksi. Lisäksi aloin epäillä sitä, olisiko minun järkevää kasvattaa australiankarjakoiran kaltaista rotua, koska olisin kuitenkin halunnut kasvattaa niitä sopiviksi rodun alkuperäiseen tarkoitukseen eli karjan paimentamiseen - ja minullahan ei ollut karjaa, jota paimentaa.

Lopulta löysin nartun, jolla uskalsin aloittaa kasvattamisen. Rotu vain oli tyystin eri kuin alunperin olin suunnitelllut. Ihastuin ystäväni paimensukuisiin lapinkoiriin, ja niistä varsinkin yhteen, jonka pennun pennun lopulta ostin omakseni. Tämä pentu oli Turru eli Runotar Duiri. Tuolloin minulla vielä oli vanha australiankarjakoiranarttu Sumu, vanha lapinporokoirauros Jaki ja niiden lisäksi koiralaumaamme kuuluivat australiankarjakoirauros Eeno ja lapinporokoiranarttu Enna. Jaki ja Eeno olivat kastroituja, ja Enna oli alun perin ollut meillä sijoituksessa, mutta kun se ei tullut yrittämisestä huolimatta kantavaksi, lunastin sen itselleni. Siltä myös löytyi silmistä retinopatia, joten en halunnut käyttää sitäkään kasvatukseen.

Turru siis sai kunnian synnyttää kennelini ensimmäiset pentueet vuosina 2004 ja 2005. Odotin siis yli 12 vuotta ennen kuin toteutin unelmani. Ja nautin molemmista pentueista täysin siemauksin. Olen kai hieman omituinen, mutta todellakin nautin pentujen kanssa olemisesta, jopa niiden kakka- ja pissasanomalehtien siivoamisesta, varpaiden pureskelusta, pienten kimakoiden pennun äänten mekastuksesta. Ainakin sen seitsemän viikon ajan, jonka ne meillä viettivät. Omat pentueeni eivät tosin olleet aivan ensimmäinen meillä syntynyt pentue. Ystäväni koira, Turrun emo Ninni, tuli meille synnyttämään toisen pentueensa 2003. Olen siis saanut nauttia likaisista sanomalehdistä, pentupissan hajusta ja naarmuisista varpaista kolmen lapinkoirapentueen verran.


Lapinporokoirat

Lapinporokoirien kasvattaminenkin häälyi mielessäni kuitenkin koko ajan, mutta epäilin ryhdynkö siihen koskaan. Minulla on ollut pari lapinporokoira-sijoitusnarttua, mutta kumpaakaan en ole käyttänyt kasvatukseen, samoin kuin en ole käyttänyt lapinkoira-sijoitusnarttujanikaan. Olen hyväksynyt sen, että minä vain en ole sijoituskoirien omistaja enkä sellainen kasvattaja, joka pystyisi kasvattamaan koiria siten. Ja koska en myöskään kykene yleensä luopumaan koiristani helposti (minulla on kotona paljon ns. turhia, kasvatukseen kelpaamattomia, koiria), ei minusta myöskään ole erityisen tuottoisaksi kasvattajaksi - eli en pysty kasvattamaan koiria niin, että oikeasti jalostaisin rotua mihinkään suuntaan tai että saisin muodostettua omaa linjaani.

Siksipä minun täytyy tyytyä kasvattamaan koiria hyvin hitaasti, yksi narttu kerrallaan. Ja koska minulla nyt on lapinporokoiranarttu (Rilla), joka kattaa asettamani vaatimukset emo-koiralle (eli on terve ja hyväluonteinen ja lisäksi sen oma emä on rotuunotettu eli suku ei ole kokonaan sitä samaa vanhaa), haluan kasvattaa sillä pentueen tai pari. Tämä ensimmäinen yritys kasvattaa siltä pentue tuli hieman yllättäen, olin varautunut valitsemaan sille sopivan uroksen vasta vuoden tai parin päästä, sen oli tarkoitus synnyttää ensin yksi pentue kasvattajalleen. Mutta koska se on jo melkein nelivuotias (mikä on vielä hyvä ikä ensisynnyttäjälle), tartuin tilaisuuteen teettääkin sille aivan oma pentue. Kiirettä se tosin aiheutti, koska en ollut vielä tosissani katsellut uroksia "sillä silmällä" ja koska Rillan juoksu oli jo alkanut kun sain tietää saavani teettää sillä tämän pentueen.

Valitsin sulhoksi Rakkahaltin, koska sen suku oli nimenomaan minulle kiintoisa. Sen isän taustalla on Jakin pentueveli Turre, joka käsittääkseni toimi porotilalla työkoirana. Lisäksi minusta Jaki oli hyvä esimerkkikoira lapinporokoirasta niin ulkonäkönsä kuin suurelta osin luonteensakin puolesta. Samoin tietämäni Jakin sukulaiset ovat lapinporokoiria minun makuuni. Rillan molemmat vanhemmat on prcd-PRA tutkittu ja terveeksi todettu (tyyppiä A), eli Rillakin on vapaa tästä PRA-tyypistä. Siksi astuttaminen geenitestaamattomalla koiralla ei ole riski sen osalta. Myös Rakkahaltin eli Remun isä on testattu vapaaksi tästä PRA:sta, eli Remu voi olla korkeintaan kantaja. Lisäksi se mitä sain tietää Remun luonteesta vahvisti valintaani (se kun kuulosti aivan samalta kuin Jaki nuorempana - tiedän, hyvin subjektiivista). Remulla myös jo on yksi pentue, eli se on ainakin kerran tiennyt mitä tehdä ja onnistunutkin siinä.

En siis ole kovin kunnianhimoinen kasvattaja. Pyrkimyksenäni on kasvattaa hyväluonteisia ja mahdollisimman terveitä pentuja, joiden taustalla mielellään on koiria jotka ovat toimineet lapinporokoiran alkuperäisessä työssä poropaimenena. En silti kasvata työkoiria, koska en itse voi niitä rodunomaisessa työssä käyttää, enkä edes harrastuskoiria (eli tokoon, agilityyn taikka palveluskoiralajeihin ym.), koska en itse enää harrasta koiraurheilulajeja, eikä Rillalla ole niistä meriittejä. Tietenkin toivon, että ainakin osa pennuista menisi harrastaviin koteihin, koska lapinporokoira on mielestäni hyvä harrastuskoira, mutta en vaatimalla vaadi sellaista, mitä en itsekään aktiivisesti tee. Aivan ummikko-koteihin en lapinporokoiran pentua suostu myymään, jonkinlainen koira/eläintietämys on eduksi lapinporokoiran pentua ottaville, koska tämä rotu ei kuitenkaan aina ole sieltä helpoimmasta päästä (vaikkakin huomattavasti helpompi kuin esimerkiksi australiankarjakoira).


Koirafilosofia

Oma koirafilosofiani on muuttunut paljon vuosien varrella. Nykyisin elän koirieni kanssa leppoisasti, ne ovat osa perhettä - tai oikeammin kotilaumaamme. Teen niiden kanssa lähinnä kotoisia asioita, metsäkävelyitä, pihatöitä yhdessä tai ne ovat koko ajan läsnä kun olen kotona sisällä. Huomioin niitä joskus ohimennen, joskus kokonaisvaltaisemmin. En enää aktiivisesti ja säännönmukaisesti kouluta koiriani, koska ne oppivat suuren osan laumamme säännöistä vanhemmilta koiriltamme. Varmastikin koirani ovat joidenkin mielestä kurittomia, haukkuvat liikaa, kiipeilevät syliin luvatta ja muuta sen sellaista, mutta ne ovat minun mieleisiäni. Opetan niille vain tärkeimmät, turkin ja kynsien sekä terveyden hoidon, vahvistan niiden laumasidonnaisuutta ja totutan ne joihinkin välttämättömiin asioihin (kuten autolla matkustamiseen). Enemmänkin voisin kouluttaa, ja joskus harmittelen nykyistä haluttomuuttani siihen, varsinkin silloin kun mieleen tulee se, kuinka tietyllä tapaa helppoja aktiivisesti koulutetut koirat olivat. Mutta yksi asia näillä nykyisillä koirillani on, mikä aikaisemmilta puuttui - ne ovat huumorintajuisempia kuin aikaisemmat koirani, ja keksivät paljon enemmän aivan omia juttujaan - liekö syy aikaisempien vääränlainen koulutus vai mikä. Minä pidän tällaisista kekseliäistä koirista paljon enemmän. Huom. en silti ole tässä kieltämässä ketään koiransa kouluttamisesta, minulle tämä vain sopii paremmin - ja voihan olla, että en osannut kouluttaa koiriani oikein silloin aikoinaan, luultavasti olin liian jyrkkä ja ankara ja kielsin liikaa.

En silti ole mikään lepsu koiranpitäjä. Koirillamme on kuri, ja ne eivät saa tehdä aivan mitä haluavat. Me ihmiset tulemme aina ensin ja olemme aina tärkeimpiä - ainakin näin tulee olla koirien mielestä. Me olemme ne laumassa, jotka murisevat viimeisen murinan ja jotka tuovat kotiin saaliin, oli se sitten kasa peuranluita taikka kasvissosetta. Me myös aina syömme ensin ja syömme myös enemmän ja useammin. Me olemme ne, jotka päättävät sen, kuka laumassa on kukin. Ainakin näin on tarkoitus, aina se ei välttämättä ihan onnistu ja silloin vain on tehtävä ihmisen päätös asiasta eikä elettävä koirien ehdoilla. Koirat ovat koiria ja eläimiä, vaikkakin rakkaita sellaisia.